TEXT 12 – Finnisch

Down by the Lake

Alastonta kehoa on aina käsitelty taiteessa. Pitkään aikaan keho ei kuitenkaan riittänyt itsessään aiheeksi, vaan sen kautta viitattiin johonkin muuhun, kuten myyttiin tai uskontoon.

Moderni aika näki kehon vain kehona: Manet ́n “Le Déjeuner sur l’herbe” esittää meille alastoman naisen vain alastomana naisena. Totuus henkilöstä paljastuu kehon peittele- mättömyydessä: tämä yksin on hän, eikä kukaan muu, ja tämä on vain hän, jota kukaan muu ei ole. Keho on itse itseään, se ei ole myyttinen, ei raamatullinen, ei Afrodite, ei Maria Magdalena. Se on tämän aamiaista nauttivan Mademoisellen täysin oma, eksklusiivinen keho. Tässä kehossa näemme yksilön, joka on ainutlaatuinen ja jakamaton.

Gesine Kikolin saman niminen kuvasarja vertautuu ”Aamiainen ruohikolla” -maalaukseen. Manetia mukaillen Düsseldorfilainen taiteilija asettaa alastoman nais- vartalon maisemaan, mutta hän päätyy – eikä ihme! – täysin erilaisiin oivalluksiin kuin ranskalaismies muinoin. Ensinnäkin meitä kiehtoo jo pelkkä lukumäärä: noin tusina naista osallistuu Kikolin aamiaiselle (muuten: toisin kuin Manet, Gesine Kikol ei usko, että miesten läsnäolo on välttämätöntä piknikin onnistumiseksi). Ja edelleen hän yllättää meidät: vaikka naisia on lukuisia, he ovat ulkomuodoltaan yhdenmukaisia. Pohjimmiltaan näemmekin vain yhden naisen vaihtelevissa asennoissa ja poseerauksissa (edellä mainitun suhteen: Vaikuttaa siltä, että olemme nähneet kaikki nämä asennot jossain muualla aikaisemmin … mutta missä? Titian? Modigliani? Lucian Freud?).

Itse maisema, “L’herbe”, liukenee abstraktioon. Vain tämän kuvasarjan viimeaikaisimmissa kuvissa maisema muuttuu konkreettiseksi: Kikolin naiset ovat saapuneet Suomeen – maahan, jossa taiteilija on usein vieraillut ja jota hän pitää suuressa arvossa. Täältä järven rannalta (“Down by the Lake”) ja yksinäisen mökin (“Mökki”) ympäristöstä hän on kenties löytänyt jotain, joka puhuttelee häntä maisemana.

On silmiinpistävää, että noilla nyt Suomessa asuvilla naisilla ei ole Manetille niin kovin tärkeää ominaisuutta: yksilöllisyyttä. Ilmeisesti he ovat jättäneet taakseen modernin ajatuksen, jonka mukaan kaikkien tulisi olla täysin individualistisia. Kikol menee jopa niin pitkälle, että jättää toisinaan pois tunnistettavimman piirteemme: kasvot. Niinpä Kikolin kompositioissa on outoa, yksimielistä hyväntuulisuutta: Ovatko nämä naiset edelleen ihmisiä, kohtaloon heitettyjä? Vai ovatko he pikemminkin kuin … kaneja niityllä?

Nämä antropomorfiset kanit ovat vapaita kaikesta olemassaolon taakasta. Ne eivät ole pakotettuja tunnistamaan itseään toisista kuiluin erotettuina, erillisinä olentoina. Jopa Kikolin ympäriinsä levittämät vanitas-maalausten ainekset eivät pelota. Ne ovat siihen liian sovittelevia. Katoavaisuus? Entä sitten? Ei hätää, sanovat kanit, olemme yhtä kaiken kanssa: olemme siellä silloinkin kun meitä ei enää ole. Ei ole huomista, on vain tämä yksi, loputon päivä.

Vaan mitä meille jää tehtäväksi? Lukuun ottamatta olla hurmioituneita maailman katsojia? Haastaako taiteilija meidät pääsemään yli yksilöllisyydestämme, voittamaan elämän- ja kuolemanpelkomme? Pitäisikö meidän muuttua kaneiksi? Tämä on houkuttelevaa. Gesine Kikolin alastomat naiset eivät näytä pärjäävän kehnommin. He ovat vihjailevia. Joten nyt? Haluammeko astua kuvaan? Pystymmekö me?

Text: Martin Berke, Düsseldorf, 2019
Übersetzung: Karoliina Paappa, Tampere, 2019