Down by the Lake
Haihara, Tampere, Finnland
Martin Berke, 2019
Alastonta kehoa on aina käsitelty taiteessa. Pitkään aikaan keho ei kuitenkaan riittänyt itsessään aiheeksi, vaan sen kautta viitattiin johonkin muuhun, kuten myyttiin tai uskontoon.
Moderni aika näki kehon vain keho- na: Manet´n “Le Déjeuner sur l’her- be” esittää meille alastoman naisen vain alastomana naisena. Totuus henkilöstä paljastuu kehon peittele- mättömyydessä: tämä yksin on hän, eikä kukaan muu, ja tämä on vain hän, jota kukaan muu ei ole. Keho on itse itseään, se ei ole myytti- nen, ei raamatullinen, ei Afrodite, ei Maria Magdalena. Se on tämän aamiaista nauttivan Mademoisellen täysin oma, eksklusiivinen keho. Tässä kehossa näemme yksilön, joka on ainutlaatuinen ja jakamaton.
Gesine Kikolin saman niminen kuvasarja vertautuu ”Aamiainen ruohikolla” -maalaukseen. Mane- tia mukaillen Düsseldorfilainen taiteilija asettaa alastoman nais- vartalon maisemaan, mutta hän päätyy – eikä ihme! – täysin erilai- siin oivalluksiin kuin ranskalaismies muinoin. Ensinnäkin meitä kiehtoo jo pelkkä lukumäärä: noin tusina naista osallistuu Kikolin aamiaiselle (muuten: toisin kuin Manet, Gesine Kikol ei usko, että miesten läsnäolo on välttämätöntä piknikin onnistu- miseksi). Ja edelleen hän yllättää meidät: vaikka naisia on lukuisia, he ovat ulkomuodoltaan yhdenmukaisia. Pohjimmiltaan näemmekin vain yhden naisen vaihtelevissa asennoissa ja po- seerauksissa (edellä mainitun suhteen: Vaikuttaa siltä, että olemme nähneet kaikki nämä asennot jossain muualla aikaisemmin … mutta missä? Titian?Modigliani? Lucian Freud?).
Itse maisema, “L’herbe”, liukenee abstraktioon. Vain tämän kuvasarjan viimeaikaisimmissa kuvissa maisema muuttuu konkreettiseksi: Kikolin naiset ovat saapuneet Suomeen – maahan, jossa taiteilija on usein vieraillut ja jota hän pitää suuressa arvossa. Täältä järven rannalta (“Down by the Lake”) ja yksinäisen mökin (“Mökki”) ympä- ristöstä hän on kenties löytänyt jotain, joka puhuttelee häntä maisemana.
On silmiinpistävää, että noilla nyt Suo- messa asuvilla naisilla ei ole Manetille niin kovin tärkeää ominaisuutta: yksi- löllisyyttä. Ilmeisesti he ovat jättäneet taakseen modernin ajatuksen, jonka mukaan kaikkien tulisi olla täysin in- dividualistisia. Kikol menee jopa niin pitkälle, että jättää toisinaan pois tunnistettavimman piirteemme: kas- vot. Niinpä Kikolin kompositioissa on outoa, yksimielistä hyväntuulisuutta: Ovatko nämä naiset edelleen ihmisiä, kohtaloon heitettyjä? Vai ovatko he pikemminkin kuin … kaneja niityllä?
Nämä antropomorfiset kanit ovat va- paita kaikesta olemassaolon taakasta. Ne eivät ole pakotettuja tunnistamaan itseään toisista kuiluin erotettuina, erillisinä olentoina. Jopa Kikolin ym- päriinsä levittämät vanitas-maalausten ainekset eivät pelota. Ne ovat siihen liian sovittelevia. Katoavaisuus? Entä sitten? Ei hätää, sanovat kanit, olem- me yhtä kaiken kanssa: olemme siellä silloinkin kun meitä ei enää ole. Ei ole huomista, on vain tämä yksi, loputon päivä. Vaan mitä meille jää tehtäväksi? Lu- kuun ottamatta olla hurmioituneita maailman katsojia? Haastaako taitei- lija meidät pääsemään yli yksilöllisyy- destämme, voittamaan elämän- ja kuolemanpelkomme? Pitäisikö mei- dän muuttua kaneiksi? Tämä on hou- kuttelevaa. Gesine Kikolin alastomat naiset eivät näytä pärjäävän kehnom- min. He ovat vihjailevia. Joten nyt? Haluammeko astua kuvaan? Pystymmekö me?
Martin Berke, Düsseldorf, 2019